Miss Rodriquez

vappuaatto, paimela / finland

tätä kirjoittaessa sieraimiiin kantautuu tajuttoman hyvä munkkien tuoksu. äiti on taas häärinyt keittiössä ja loihtinut michelin-tähtien tasoisia luomuksiaan. ja kohta pitäis istahtaa lauteille ja nauttia pari simaa! ei ihme, että matkaväsymys ja hävytön jetlag alkaa pikku hiljaa hellittää.

viime postauksesta on vierähtänyt snadisti aikaa. vaati parit kunnon yöunet ja harmaiden pilvirintamien häipymisen, että jaksoin istahtaa takasin koneen ääreen. sen verran hapoilla tässä on viime päivät puhalleltu.

toisaalta, 30h yhtämittainen valvominen ja puuduttavan pitkä kotimatka oli sen arvoista. kivaa olla taas kotona!

vaikka lähellä se taas oli, ettei oltais jääty kaliforniaan kiehumaan.

. . .

torstai on toivoa täynnä ja lauantaina jännitetään lottonumeroita, mutta meille serkuksille viime maanantai oli se päivä, jolloin piti pistää peukut pystyyn ja toivoa parasta.

ennen lentokenttää ja mahdollista kotiinpaluuta ehdittiin vielä pyöriä friscon keskustassa. kävästiin legendaarisessa dinerissa haukkaamassa perhanan hyvät (ja rasvaiset) setit ja poimittiin mukaan monta paria converseja. ihan oikeesti, miksei suomessa saa laatukenkää jalkaan 30 eurolla? virta päälle, hallitus!

eetu kokkolasta jäi kadulle uhoamaan reissusta vegasiin, kun metron ovet sulkeutui ja paineltiin international airportille. oltiin mestoilla hyvissä ajoin, joten minkäänlaista hässäkkää ei pitänyt olla luvassa.

en ymmärrä, minkä takia jengi sortuu aina jonottamaan check in -settejään normityyliin. virkailijoille kiemurteleva jono on naurettavan pitkä, vaikka saman homman vois hoitaa helposti automaateilla, vielä ilman mitään venailuja. ei voi käsittää.

no, maanantaina meidänkin piti mennä jonon jatkeeksi. luultiin että se masiina oli lyhty yössä tai muuten vaan kaputt, kun se ei suostunut skannaamaan meidän passeja, ajokortteja tai mitään muitakaan henkilötietoja. tuli sellanen fiilis, ettei meitä ei olis merkattu koko lennolle ollenkaan - mikä nyt ei tietenkään voinut pitää paikkansa. tietenkään.

yli tunnin jonottamisen ja pingviinikävelyn jälkeen päästiin vihdoin lufthansan henkilöstön puheille. iskettiin sille mimmille passit kouraan ja lueteltiin lennon varausnumero, mutta ilmeisesti jokin oli vinossa.

"hmm... have you tickets for this flight? becouse... i can't find you."

siinä vaiheessa oltiin vähän että jahas, here we go again.

. . .

virkailija-neiti yritti kyllä parhaansa mukaan näpytellä meidän henkilötietoja ja passin numeroita, mutta eihän siitä mitään tullut. kaivoin sitten miniläppärin esille kun alkoi käpy hiertää ja avasin sille lentokentän langattoman netin avustuksella sähköpostiviestin, jossa matkaliput oli näkyvillä.

tiketeissä oli yllättäen jotain pielessä. vasta-avatussa nettilipussa luki nimittäin "cancelled" - peruttu. PERUTTU? miten niin peruttu? whattefuck!?!

oltiin aivan varmoja, että dodiin, se oli nyt sitten siinä. mutta justiin kun kelasin alkaa arpomaan uutta majapaikkaa, se mimmi kehotti meitä vielä tarpomaan vastakkaisen tiskin luokse.

sieltä löytyi nti rodriquez.

oon edelleen vakuuttunut siitä, että tämän tumman ja tulisen mutta kirkassilmäisen virkailijanaisen terve järki ja uskomaton pelisilmä pelasti meidät suomeen. sekään ei nimittäin löytänyt meitä lennolta ja tilanne näytti edelleen hasardilta, mutta sen sijaan että se olis vaan kelaillut tuntipalkkaansa ja säästänyt itsenä ylimääräiseltä vaivalta, miss rodriquez hoiti homman kotiin.

"don't worry guys, i'll handle this. let's see... yes, i'll figure it out."

ja hetkeä myöhemmin meillä oli varattuna oma penkkirivi täpötäydessä koneessa. only in america!

. . .

11 tunnin pakarapuudutuksen ja liian monen leffan jälkeen oltiin münchenissä. jalat hapoilla ja silmät ristissä ängettiin matkalaukkuihin vielä verovapaata suklaata ja hajuvettä ennenkuin istahdettiin nauttimaan saksalaisista makkaroista. hinta oli suolanen, mutta maku sellanen että jatkolento helsinkiin hoitui jo lähes hymyissä suin.

pitkän matkan jälkeen kotiin palatessa ensireaktio on aina sama: helsinki-vantaa ja suomi tuntuu raikkaalta ja siistiltä. samaan aikaan tuntee myös olevansa jossain todella kaukana ja pohjoisessa - ihmetyttää, miten sitä viettääkin valtaosan elämästään niinkin huitsin nevadassa.

ei lämpöä, ei aurinkoa, ei hymyileviä ihmisiä. ainoastaan kylmää, harmaata ja yrmyilmeisiä tosikkoja verkkareissaan.

mutta silti. kiva olla kotona.

kohta tapahtuu jotain sellasta mistä kaliforniassa voidaan vaan unelmoida: istahdan vatsa täynnä perunasalaattia, nakkeja ja lapin kultaa nariseville puulauteille. sitten viskaan kiukaalle kunnolla vodaa ja irvistän, kun löylyt kihahtaa ihon pinnalle. homma toimii, perkele!

klara vappen! let's sima!

- e